Virusperäinen syksyn piiiitkään kestävä tauti iski. Kurkussa tuntuu kuin olisi paise, vaikka ei siellä kuulemma mitään sellaista ole. Ääni ei tahdo normalisoitua ollenkaan. Ja kaiken tämän n. viikon sairastamisen kylkiäisenä lisääntynyt vapina käsien ja pään alueen seudulla.
Nyt se on sitten osoitettu toteen, että säännöllinen päivittäinen liikunta pitää vapinaa kurissa ainakin toistaiseksi. Näin pahana vapina ei ilmeisesti ole ollut ennen sairastumista. Saa nähdä kuinka tästä sitten siinä vaiheessa kuntoudutaan kunhan taasen pääsee liikkeelle. Nyt vielä täytyy malttaa, en jaksa enää kovin pitkään sairastaa ja jos nyt lähden kovin rehkimään urheilun parissa tauti iskee takaisin.
Jotenkin sitä tuntee itsensä aika yksinäiseksi tämän kroonisen sairauden kanssa. Ei ole säännöllistä eikä epäsäännöllistäkään kontrollikäytäntöä erikoissairaanhoidon puolelle ja muut eivät ota kantaa. Olen väliinputoaja botox-hoitojen suhteen, hoito kun ei minulle sovi. Hoito on kokeiltu minulle hyödyttömänä ja nyt sitten olen omillani. Harmittaa vaan ettei ole samanlaista hoitoketjua kuin esim. Joensuussa. Siellä dystoniapotilaille tehdään hoitosuunnitelma ja sen puitteissa varmasti huomataan jos jossain alueella tapahtuu huononemista tai jopa paranemista. Näin ei vaan Mikkelissä toimita, minkäs teet.
Työpaikkojen vaihdoksen myötä hyvä työterveyslääkärikin jäi taakse. Hänen kanssaan jatkuvampi suunnitelma oli jo alulla, mutta siitä toteutui vain ensimmäinen kuntoutus. Joka kylläkin oli aivan loistava ja jonka myötä sain dystoniaan perehtyneen erikoislääkärin toimesta diagnoosinkin. Diagnoosin joka Mikkelissä on edelleen essentiaalinen vapina. En vain vieläkään ymmärrä kuinka jatkuva kipu liittyy essentiaaliseen vapinaan.